Jóran notkon Jóra

Olipa kerran Jórunn-niminen maanviljelijän tytär tilalla, joka sijaitsi jossain päin Sandvikin kuntaa Flóissa. Tyttö oli nuori ja lahjakas, mutta kiivasluonteiseksi sanottu. Hänen tehtäviinsä isänsä tilalla kuului ruuasta huolehtiminen. Pidettiinpä eräänä päivänä hevostappelut lähellä Jórunnin kotitaloa, ja toinen koitokseen osallistuvista oli Jórunnin isän hevonen, johon tyttö oli kovasti mieltynyt. Jórunn oli mukana tapahtumapaikalla, ja oli siellä tytön lisäksi muitakin naisia. Jórunn huomasi heti, että heidän hevosensa jäisi alakynteen. Tästä hän kimpaantui niin, että kävi raivopäissään toisen hevosen kimppuun ja repi siltä koko toisen takajalan irti. Sitten hän lähti se kädessään karkuun niin vikkelästi, ettei häntä saatu kiinni, ja juoksi aina Laxfossille, Ölfusá-joen rantaan asti. Sinne saavuttuaan hän repäisi kallioseinämästä irti ison lohkareen ja heitti sen sitten joen keskipaikkeille. Sen tehtyään tyttö hyppäsi kiven avulla joen yli ja lausui mennessään:

Sitä kohtaa joessa on kutsuttu siitä lähtien Jättiakan kahlaamoksi, jotkut käyttävät myös nimeä Jóran kahlaamo. Jóra lähti seuramaan jokea vastavirtaan Ingólfsfjall-vuoren itäpuolitse ja suuntasi sitten Grafningurin alueelle. Sen läpi kuljettuaan hän saapui sen länsipuolella Nesjirin lähellä sijaitsevan kallioseinämän alla olevaan syvänteeseen. Sieltä hän jatkoi matkaa ja pysähtyi vasta Hengillin ylängöllä. Siellä hän asettui asumaan luolaan, jota siitä lähtien on kutsuttu Jóran luolaksi.Jóra itse muuttui häijyksi jättiläiseksi, joka tappoi niin ihmisiä kuin eläimiäkin.

Asetuttuaan Hengillille hänelle tuli tavaksi kiivetä yhdelle tienoon vuorista ja istua pitkään sen laella. Laki sai siitä nimekseen Jóran satula. Se sijaitsee lähellä vuorta, jota Jóra käytti tähystyspaikkanaan seuratessaan matkamiehiä, joita kulki sekä Grafninguria pitkin Thingvallavatn-järven länsipuolitse että Dyraveguria pitkin Hengillin pohjoispuolitse. Siellä sijaitsee myös aiemmin mainittu syvänne, jota yhä tänäpäivänä kutsutaan Jóran notkoksi. Nimi tulee siitä, että Jóra, kun hevosen takajalasta ei ollut enää mitään jäljellä, makasi siellä usein väijyksissä ryöstäkseen tai tappakseen matkamiehiä. Hän muuttui ajan kanssa niin ilkeäksi ja väkeväksi, että autioitti koko lähiympäristönsä eikä teitä enää käytetty. Seudun asukkaiden mielestä tämä hirviö oli saanut niin paljon tuhoa aikaan, että he kokosivat miesjoukon päästämään hänet päiviltä. Siinä ei kuitenkaan onnistuttu.

Kun asiat olivat päässeet näin pahalle mallille eikä mitään keinoa keksitty Jóran voittamiseksi - sitä nimeä Jórunnista käytettiin hänen muututtuaan raivopäiseksi - tai karkottamiseksi, lähti muuan kauppamatkustaja Norjaan ja vietti siellä talven. Eräänä päivänä hän lähti kuninkaan luokse ja kertoi tästä kiusanhengestä pyytäen neuvoa jätin hengiltä saamiseksi. Kuningas neuvoi miestä menemään Jóran luokse helluntaiaamuna auringon noustessa "sillä niin ilkeää olentoa tai niin väkevää jättiä ei ole, etteikö se nukkuisi silloin", kuningas sanoi. "Mene siis Jóran luokse kun hän tapansa mukaan nukkuu mahallaan. Ota tämä kirves", kuningas sanoi ojentaen hänelle samalla hopealla päällystetyn kirveen. "Sinun on iskettävä sillä jättiä hartioiden väliin. Jóra herää tuskiinsa, kääntyy ympäri ja sanoo: ‘Kädet juutukoot varteen’. Sinun on silloin sanottava: ‘Irrotkoon siis terä’. Molemmat toivomukset toteutuvat ja Jóra kierii kirves hartioiden välissä notkon lähellä sijaitsevaan järveen. Kirveen terä kulkeutuu sitten jokeen, joka saa nimensä kirveestä, ja sinne islantilaiset perustavat myöhemmin käräjäpaikkansa."

Niin puhui kuningas, ja mies kiitti häntä neuvoista ja lahjakirveestä. Mies matkusti sitten takaisin Islantiin ja teki kaiken mitä kuningas oli sanonut ja tappoi Jóran. Kuninkaan kaikki ennustukset toteutuivat, ja kirves ajautui jokeen, jota on siitä asti kutsuttu Öxaráksi, Kirvesjoeksi, ja siellä islantilaiset alkoivat pitää altingia, yleiskäräjiä.

(Kirjasta ‘Ìslenzkar thjódsögur og aevintýri’, suomentanut Seija Holopainen, 1998.)