Islantilainen rikosromaani

Kristinn Kristjánssonin, Islannin dekkariyhdistyksen puheenjohtajan, yhteenveto islantilaisen rikosromaanin kehityksestä

I
1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla viisi kirjailijaa

1900-luvun puoleen väliin mennessä Islannissa oli ilmestynyt vain harvakseltaan rikosromaaneja. Vasta lähempänä vuotta 2000 kirjailijat uskaltautuivat määrittelemään itsensä nimenomaan dekkarikirjailijaksi. On itse asiassa mielenkiintoista pohtia, miksei Islannissa ollut kirjoitettu useampia rikosromaaneita. Ilmeisesti Islannin pitkällä kirjallisuusperinteellä on ollut niin suuri vaikutusvalta, että se on toiminut jarruttavana tekijänä. Kukaan kirjailijoista ei ole uskaltanut kutsua itseään viihdetaiteilijaksi, kun taas uudemmilla aloilla kuten elokuvanteossa tekijät ovat reippaasti tarttuneet rikostarinoihinkin. Saattaa myös olla, että Islannissa vakavat rikokset ovat olleet niin harvinaisia, että niistä kertovat tarinat eivät ole tuntuneet uskottavilta lukijoiden keskuudessa.

Huomionarvoista kuitenkin on, että islantilaiset ovat aina olleet kiinnostuneita maassaan menneillä vuosisadoilla tapahtuneista oikeista rikoksista. Tärkeää ei ole niinkään ollut, saadaanko syyllinen kiinni, vaan mielenkiintoisempaa on ollut pohtia rikoksen syitä ja seuraamuksia sekä rikollisen sielunelämää. Tarinoissa myötätunto on usein ollut syyllisen puolella. Tämä on näkynyt erityisesti sekä koko kansan yhteiseksi opinkappaleiksi muodostuneissa romaaneissa (Brynjólfur Jónsson frá Minna-Núpin kirjat Þuríldur formaður (~Naispäällikkö Þuríldur) ja Natan og Rósa) että historiallisissa romaaneissa (Gunnar Gunnarssonin teos Svartfugl (~Merilintu), Thor Vilhjálmssonin romaani Grámósinn glóir (käännetty suomeksi 1987 nimellä "Harmaasammal hehkuu").

Alku

Ensimmäinen islanniksi kirjoitettu rikostarina on Jóhann M. Bjarnasonin (1886-1945) novelli Íslenskur Sherlock Holmes. Jóhann oli yksi suureen länteen siirtyneistä islantilaista, joka kirjoitti seikkailutarinoita maamiestensä sisukkuudesta uudella mantereella. Hallurista kertovassa novellissa osoitetaan, että mies oli rikoksia ratkoessaan yhtä taitava kuin Sherlock Holmes. Tällaisia tarinoita on kirjoitettu useimmilla kielillä, mutta tämä on ainoa vastaavanlainen islanniksi. Novelli on helppolukuinen ja mukava tarina kuten useimmat muutkin Jóhannin novellit.

Ensimmäinen täysin islantilainen rikostarina on Guðbrandur Jónssonin (1988-1953) nimimerkillä Einar Skálaglamm kirjoittama tarina Húsið við Norðurá (~Norðurá-jokivarren talo). Tarina ilmestyi aluksi Alþýðublaðið-sanomalehdessä jatkokertomuksena 20.2.-2.10.1926, mutta julkaistiin saman vuoden lokakuussa kaksiosaisena kirjana. Ensimmäisessä osassa kaksi englantilaista miestä murhataan Islannissa heidän Norðurá-joelle suuntautuvan kalareissunsa aikana. Yksi islantilainen pidätetään murhasta epäiltynä. Toinen englantilaisista oli yrittänyt raiskata kyseisen islantilaisen tyttöystävän. Tarina tekee armotta pilaa islantilaisista, jotka eivät kirjassa hallitse tämänkaltaisen rikoksen tutkintaa. Toisen osan tapahtumat sijoittuvat Englantiin ja hauskuus jää vähemmälle. Etsinnöissä löydetään kirjeitä, joiden avulla saadaan selville ensimmäisen maailmansodan aikaisia tapahtumia. Ne johtavat oikeille jäljille ja totuus paljastuu. Kyse on taustaltaan ulkomaisesta rikoksesta, murhaajakin on brittiläinen. Tämä kirjan toinen osa paljastaa islantilaisilla kirjailijoilla olleen tyypillisen vaikeuden: rikoksen ratkaisemiseksi tapahtumat on siirrettävä ulkomaille.

Rikosromaanin kultakausi Islannissa

1930- ja 1940-lukuja voidaan kutsua islantilaisen rikosromaanin kultakaudeksi kolmen aktiivisen kirjailijan ansiosta. He keskittyivät tosissaan tähän kirjallisuuden lajiin ilman että kyse olisi ollut vain jostakin kirjallisista tyyliharjoituksista tai harhapoluista.

Reykjavikin salaisuudet

Vuonna 1932 julkaistiin kaksi vihkosta nimellä Leyndardómar Reykjavíkur (~Reykjavikin salaisuudet), osa I ja II. Toinen vihkonen sai alaotsikokseen nimen Sonur hefndarinnar (~Koston poika) ja toinen Dularfulla flugvélin (~Salaperäinen lentokone). Kirjailija käytti nimeä Valentinus, hänen oikea nimensä oli Steindór Sigurðsson (1901-1949). Steindórin väitetään olleen ammatiltaan latoja, vähän viinaan menevä sellainen, joka kirjoitti ja julkaisi ahkerasti tekstejä mitä erilaisemmista asioista. Ympäri maailmaa huomiota herättänyt kirja Pariisin salaisuudet (??) käännettiin islanniksi 1930 nimellä "Leyndardómar Parísar". Alkuperäinen 1800-vuosisadalta peräisin oleva kirja olikin toiminut inspiraation lähteenä erimaalaisille kirjailijoille ja saanut aikaan kirjatulvan 'sen ja sen kaupungin salaisuudet'.

Leyndardómar Reykjavíkur -sarja oli kunnianhimoinen yritys, mutta poiki valitettavasti vain kaksi tarinaa. Tarinat jäävät tavallaan kesken, sillä jälkimmäinen kirja päättyy päähenkilö ollessa vankina Islannin aluevesiltä poistuvassa laivassa ja edellisen naissankari jää Pohjois-Afrikkaan arabien vangiksi.

Näissä kahdessa kirjassa Reykjavik näyttäytyy hämäräperäisenä paikkana. Sieltä löytyy salakapakoita, salakuljetusta, lapsiprostituutiota, murhia ja murhanyrityksiä. Kirjojen jonkinlainen pääjehu on Magnús Geirsson, jolla on yhteyksiä kansainvälisiin rikosjärjestöihin. Reykjavikissa majailee myös salaperäinen Ránfuglinn (~Haaskalintu), jonka päämääränä on taistella niin islantilaista rikollisuutta kuin kansainvälisiä rikosjärjestöjä vastaan. Haaskalintu pitää yhteyttä kansainvälisiin rikoksia vastaan taisteleviin järjestöihin ja lähettääkin ensimmäisessä kertomuksessa yhteen niistä oman miehensä koulutettavaksi. Näissä tarinoissa voidaan ehkä sanoa jo olevan 'master criminal' ja 'master detective'. Haaskalintu onkin oikeasti yläluokan edustaja, mutta joka rikoksia vastaan taistellessaan naamioituu ja joutuu jopa itse rikkomaan lakia pitäen kuitenkin aina oikeudenmukaisuutta johtotähtenään. Haaskalinnun kaltaiset henkilöhahmot olivat tuohon aikaan tavallisia niin ulkomaisissa rikostarinoissa kuin sarjakuvissakin.

Leyndardómar Reykjavíkur -kirjojen tyyli on mielenkiintoinen ja ansaitsee lähemmän tarkastelun. Kirjan kieli on hyvin vaihtelevaa ja vastakohtaisuudet tuodaan esiin väkevin sanakääntein. Tarina tempaa mukaansa ja on uskottava. Vasta kirjan lopussa lukija pysähtyy miettimään, kuinka Reykjavikia itse asiassa on vaikea kuvitella niin moraalittomana paikkana kuin se kirjoissa esiintyy. Kirjailija kritisoi kovin sanoin yhteiskunnan valtaapitäviä, siellä heikompiosaset jäävät jalkoihin ja paljon pitäisi tehdä höllentyneen moraalin kuriin saattamiseksi.

Kaikki hyvin Reykjavikissa

Tunnetuin islantilainen rikostarina on Ólafur Friðrikssonin (1886-1964) vuonna 1939 peitenimellä Ólafur við Faxafen kirjoittama teos Allt í lagi í Reykjavík (~Kaikki hyvin Reykjavikissa). Kuuluisuutta ei suinkaan vähentänyt se, että kirjan tekijä oli yksi vasemmiston vaikuttajahahmoista varsinkin 1910-luvulla ja osittain seuraavallakin vuosikymmenellä. Tilannetta ei muuta se, että kirjan kirjoittamisen aikoihin hänellä ei ollut enää ollenkaan poliittista painoarvoa. Kirja kertoo pankkiryöstön suunnittelusta ja itse ryöstöstä, joka onnistuu vaikka osa rikollisista saadaan kiinni. Ryöstö on isku hallitsevaa yhteiskuntaluokkaa vastaan ja sen taakse kätkeytyvä viesti on radikaalimpi kuin miltä se pintapuolisesti näyttää. Elämän kaltoin kohtelema päähenkilö selviytyy lopussa voittajaksi, vaikka joutuukin sovittamaan rikoksensa vankilassa. Tulevaisuus näyttää kuitenkin valoisalta. Varkauden suunnitellut nainen, johon päähenkilö tutustuu vasta ryöstön yhteydessä, onnistuu pitämään saaliin ja jää odottamaan miestä vankilasta. Tarina on hauskasti ja jännittävästi kuvattu, tosin aikakauden reykjavikilaisten mielestä oli vaikea kuvitella, että tunnelin kaivaminen Landsbanki-pankkiin olisi onnistunut kenenkään huomaamatta.

Huomattavaa on, että sekä Steindór että Ólafur kätkevät yhteiskunnallisen viestinsä rikostarinan taakse. Tosiasiassa kirjailijat kritisoivat ankarasti vallanpitäjiä, jotka keinoja kaihtamatta pyrkivät pitämään kiinni omasta asemastaan.

Sähkömurha

Valur Vestan kirjoitti kolme kirjaa välkystä geologista, Krummista, joka tutkiskeli mielellään kammioissaan erilaisia asioita. Hänen talonsa Reykjavikissa on varustettu salasisäänkäynnillä ja on täynnä erilaisia teknisiä laiteita. Viimeisin Krummista kertova vuonna 1950 kirjoitettu tarina, Rafmagnsmorðið (~Sähkömurha), on taitavasti tehty 'whodunnit', jonka lopussa ratkaistaan ovelalla tavalla murhan tekijä. Juoni on hyvin suunniteltu. Kahta muuta kirjaa, vuonna 1948 kirjoitettu Týndi hellirinn (~Kadotettu luola) ja vuonna 1949 kirjoitettu Flóttinn frá París (~Pako Pariisista) ovat oikeastaan jännitystarinoita, trillereitä. Varsinkin "Flóttinn frá París" on selkeä ja mukaansa tempaiseva jännityskertomus Krummin ranskalaisesta rakastetusta, joka pakenee Pariisista. Siellä hän saksalaisten pakottomana on työskennellyt ulkoministeriön palveluksessa. Edellinen kirja kertoo taas Krummin tutkimuksista ja seikkailuista Islannin Länsi-vuonoilla, jonne ilmestyy saksalainen sukellusvene. Krummi estää saksalaisia perustamasta tukikohtaa yhteen noista syrjäisistä vuonoista, mikä olisi voinut olla kohtalokasta tuon ajan amerikkalaisille laivasaattueille. Kirja on hauskaa luettavaa omalaatuisen Krummin tempauksista. Mies on yläluokan edustaja,joka asuu erityisvalmisteisessa talossa ja pitää palvelijaa. Salapoliisin tehtäviä hän hoitaa mieluiten talvisin, jolloin geologeilla ei ole niin paljon tekemistä.

Valur Vestanin oikea nimi oli Steingrímur Sigfússon (1919-?), enkä tiedä hänestä enempää kuin että hän oli muusikko ja sävelsi mm. iskelmiä.

II
Yhdestä kahteen rikostarinaa vuosina 1978 - 1996

Poliisitarinat

Vuosisadan puolenvälin jälkeen rikostarinoiden kirjoittaminen näytti hiipuvan täysin eikä siitä innostuttu uudelleen ennen kuin lähempänä 1980-lukua, jolloin poliisitarinat tulivat muotiin. Sjöwallin ja Wahlöön poliisikirjoilla oli ratkaiseva vaikutus, ensimmäinen käännös islanniksi ilmestyi 1977 ja sen jälkeen heidän kirjojaan käännettiin islanniksi säännöllisin välein. Kirjat herättivät paljon huomiota ja niistä kirjoitettiin ahkerasti sekä sanomalehdissä että aikakausilehdissä. Kaksi islantilaista, Gunnar Gunnarsson ja Jón Birgir Pétursson, alkoivat kirjoittaa poliisitarinoita. Heistä Gunnar on mielenkiintoisempi, joten tässä muutama rivi hänestä.

Gunnar Gunnarson (1947-) kirjoitti kaksi romaania rikospoliisi Margeirista. Ensimmäisessä kirjassa Margeir (1979) päähenkilö pohtii, miten selviytyä monimutkaisen rikosasian ratkaisemisesta, kun hänellä ei ole enempää kokemusta kuin kolmen viikon kurssi Tanskassa sikäläisten poliisien luona ja rikosromaanien lukeminen harrastuksena. Kirja kertoo isoa bisnestä pyörittävistä talousrikollisista Akureyrissä, Islannin siihen aikaan toiseksi suurimmassa kaupungista. Myös huumeet ovat mukana kuvioissa. Iso osa tarinasta tapahtuu ulkomailla, Espanjassa, ratkaisu, johon islantilaisissa rikostarinoissa turvauduttiin usein.

Jälkimmäinen kirja Margeir og spaugarinn (~Margeir ja pilailija), 1980, on sisällöltään kiinnostava kirja ja aika näppärästi kirjoitettu. Sen juoni ja useimmat henkilöhahmot ovat täysin uskottavia. Kirjassa kuvattu rikos olisi hyvinkin voinut tapahtua, lisäksi sen loppu tulee lukijalle yllätyksenä. Kertomus lähtee siitä, että rannalta löytyy kuollut nainen, todennäköisesti itsemurhan tehneenä. Häneltä ei löydetä henkilöllisyyspapereita, mutta pidetään todennäköisenä, että hän on ulkomaalainen. Kun lehdissä pyydetään asiasta jotakin tietäviä ottamaan yhteyttä poliisiin, ilmoittautuu mies, joka väittää naisen olevan hänen suomalainen vaimonsa. Ensin vaikuttaa siltä, että asia on selvitetty, mutta Margeiria jää jokin vaivaamaan. Kun hän tutkii tarkemmin asiaa, käy ilmi, että aviomiehen puuhissa on jotain kummallista. Mies on epäonninen pikkukeinottelija, jonka rakastajatar oli muuttanut hänen luokseen jo ennen kuin vaimo oli kuollut. Rannalta löytynyt nainen ei olekaan miehen aviovaimo. Paljastuu että mies ja rakastajatar olivat surmanneet aviovaimon vahingossa ja piilottaneet ruumiin. Rannalta löytynyt osoittautuu länsisaksalaiseksi naiseksi, joka oli tullut Islantiin nimenomaan kuollakseen.

Vaikka Margeirista kertovat kirjat ovat poliisitarinoita, niissä ei kuvata poliisin työtä. Margeir työskentelee yksinään, hän on rauhallinen mies, polttelee usein piippua ja elää tavallista elämäänsä. Kirjat ovat realistisia rikostarinoita eikä niiden poliisista ole tehty mitään suurta sankaria. Margeirissa näkyy Sjöwallin ja Wahlöön vaikutus samoin kuin Maigret'n ja Simenoninkin.

Gunnar kirjoitti ainoastaan kaksi kirjaa Margeirista, sen sijaan vuonna 1983 julkaistiin mielenkiintoinen kirja, jota Gunnar alunperin kirjoitti radiolle kuuntelijoiden avulla. Tarina Heiðarlegur falsari byrjar nýtt líf (~Rehellinen väärentäjä aloittaa uuden elämän) kertoo pikkurikollisesta, joka vankilasta päästyään päättää aloittaa uuden elämän. Esteitä on kuitenkin paljon ja tarina on hauska. Onkin kummallista, ettei pikkurikollista ole kirjoitettu useampia kirjoja, rikollisinahan he ovat suurin ryhmä Islannissa.

Tutkivaa journalismia

Gunnar on mainittava vielä radionäytelmän Svartur markaður (~Mustan pörssin markkinat) yhdessä. Gunnar kirjoitti näytelmän 1979 yhdessä Þráinn Bertelsonin (1944-) kanssa. Päähenkilöt ovat lehtimiehiä, jotka yrittävät päästä selville uutisoimiensa rikosten taustoista. Sekä Gunnar että Þráinn olivat lehtimiehiä ja kirjoittivat tarinansa aikana, jolloin tutkivasta journalismista puhuttiin paljon.

Þráinn, joka myöhemmin tuli tunnetuksi hupiohjelmien tekijänä, kirjoitti 1987 lehtimiehestä kertova romaanin Tungumál fuglanna (~Lintujen kieli), mutta julkaisi teoksen peitenimellä. Romaani käsittelee sanomalehtien ja erityisesti tutkivan journalismin vastuuta. Romaanissa lehden toimituspäällikköön ja hänen artikkeleihinsa yritetään vaikuttaa syöttämällä hänelle tietoja, jotka saattavat tietyt poliitikot huonoon valoon. Motiivina on puhdas oman vallan tavoittelu. Toimituspäällikkö tajuaa sen liian myöhään, ja löytääkin itsensä pian työttömänä ja vailla vaikutusvaltaa. Kirja herätti suurta huomiota, koska tutkivaa journalismia koskeva keskustelu oli tuolloin kuumimmillaan Islannissa. Kirjailijan oikea henkilöllisyys oli tarkoin varjeltu salaisuus, kirjan perusteella nähtiin kuitenkin, että hän tunsi hyvin alan. Salaisuus ei paljastunut ennen kuin kirjailija sen itse paljon myöhemmin kertoi. Syy salailuun oli selvä: Þráinn ei halunnut, että kirja yhdistettäisiin hänen omaan journalismiinsa ja hänen lehtensä taustalla olevaan puolueeseen. Þráinn oli nimittäin sosialistisen lehden Þjóðviljinn (Kansan tahto) toimituspäällikkö.

"Syrjähyppyjä"

Myöhemmin 1900-luvulla islantilaisille kirjailijoille oli tyypillistä julkaista vain yksi tai kaksi rikosromaania useimmiten muun kirjoitustyön ohella. Hyvän esimerkin muodostavat seuraavat kaksi kirjailijaa, jotka ovat olleet tunnettuja kulttuurihahmoja muista ansioista kuin rikosromaaneistaan.

Árni Bergmann (1935-) on ollut Islannin kulttuurielämän ja poliittisen keskustelun johtohahmoja varsinkin työskennellessään ensin lehtimiehenä ja myöhemmin toimituspäällikkönä edellä mainitussa sosialistisessa lehdessä, jota tosin ei ilmesty enää. Hän on myös opettanut ulkomaista kirjallisuutta Islannin yliopistolla ja kirjoittanut sittemmin joitakin romaaneja. Vuonna 1984 julkaistiin hänen kirjoittamansa kirja Með kveðju frá Dublin (~Terveisiä Dublinista), jossa hän kertoo rauhaa rakastavasta islantilaisesta, joka joutuu ottamaan kantaa ulkomaisiin poliittisiin tapahtumiin. Hän on ammatiltaan opettaja ja lähtee lomalle Etelä-Ranskaan, missä tutustuu ja rakastuu irlantilaiseen tyttöön. Hän ajautuu tahtomattaan mukaan IRA:n toimintaan. Aluksi hän vieraillessaan tytön luona vain uteliaisuuttaan kyselee IRA:n toiminnasta, mutta joutuu pian temmatuksi mukaan tapahtumiin, joita hän ei pysty hallitsemaan. Hänet tutustutetaan Ison-Britannian suurlähettilääseen ja määrätään räjäyttämään brittien Reykjavikin-suurlähetystö. Hän tekee niin kuin käsketään siinä uskossa, että talo on tyhjä ja suurlähettiläs kalassa. Seuraavana päivänä hän lukeekin lehdestä, että rakennus ei ollutkaan tyhjä. Poliisi saapuu samana päivänä hänen luokseen, ei kuitenkaan pidättämään häntä, vaan kertomaan, että räjähdyksessä oli kuollut suurlähettilään lisäksi islantilaisen oma vaimo, suurlähettilään rakastajatar.

Ólafur Haukur Símonarson (1947-) alkoi uransa romaanikirjailijana, mutta on nyttemmin paremmin tunnettu yhtenä Islannin parhaimmista näytelmäkirjailijoista. Hänen näytelmiään on esitetty mm. Islannin kansallisteatterissa ja Kaupunginteatterissa. Sekä katsojat että kriitikot ovat olleet tyytyväisiä. Vuonna 1986 hän kokeili rikosromaanin kirjoittamista teoksella Líkið í rauða bílnum (~Ruumis punaisessa autossa). Tarina kertoo nuoresta miehestä, jolla on vaikeuksia pitää elämä kasassa. Hän on jättänyt opintonsa kesken huonojen tulosten takia, hän on eronnut vaimostaan ja tulee liian hyvin toimeen pullon kanssa. Erään sukulaisensa säälimänä hän pääsee kuitenkin armosta tilapäiseen työhön rikospoliisiin. Sukulaisensa pyynnöstä hän ottaa sitten keskellä talvea vastaan opettajan sijaisuuden syrjäisessä kalastajakylässä, josta on kantautunut salaperäinen kirje täynnä kummallisia vihjauksia. Saavuttuaan kylään hän huomaan nopeasti, että kylässä on tosiaan käynnissä jotain. Kylää hallitsee täysin muutaman miehen klikki, jolla on selvät yhteydet kylän kalastusalusten ja kalatehtaan omistajaan. Opettaja, jonka sijaisuutta hän hoitaa, on kadonnut ilman että kukaan tietää hänen kohtalostaan. Hän tutustuu kylässä nuoreen tyttöön, joka jollain lailla liittyy kaikkiin osallisiin, niin roistoihin kuin uhreihinkin. Aluksi näyttää siltä, että valtaklikki, joka pitää kylää rautaisessa puristuksessaan, on tehnyt joitakin murhia ja tuhopolttoja valtansa säilyttämiseksi ja sen lisäämiseksi. Päähenkilökin joutuu muutaman murhayrityksen kohteeksi, joista hän hädin tuskin selviää. Kun asiat sitten lopulta selviävät, paljastuukin, että kaikki on yhden valtaklikkiin kuuluvan miehen mustasukkaisuutta ja päähänpinttymää.

Tämä Ólafur Haukurin kirja käännettiin ranskaksi vuonna 1997 Ranskassa järjestetyn Pohjoismaisen viikon kunniaksi. Viikon teemana oli rikostarinat ja paras kirja palkittiin. Ja kävi kuin kävikin niin, että "Ruumis punaisessa autossa" voitti.

Sekä Árni että Ólafur Haukur käyttävät rikosromaania poliittisten asioiden pohdinnalle. Árni tuo terroriteot Islantiin, jonka poliittinen historiasta puuttuu väkivaltaiset tapahtumat. Ólafur Haukur pohtii vuorostaan pienen kalastajakylän vallanjakoa ja korruptiota, kylässä, jossa kaikki ovat jollakin tapaa riippuvaisia yhdestä ainoasta suuryrityksestä.

Jännitystarinat - Birgitta Halldórsdóttir

Birgitta Halldórsdóttir (1959-) poikkeaa edellä mainituista jännityskirjailijoista, jotka ovat kirjoittaneet vain yhden tai kaksi romaania. Hän on nimittäin kirjoittanut kirjan vuodessa aina vuodesta 1983 lähtien. Hänen kirjoissaan yhdistyy jännitystarina ja rakkauskertomus, viimeisissä kirjoissa on mukana myös jokin mystinen elementti. Useimpien kirjojen päähenkilö on nuori nainen, jota joku uhkaa. Jännitys rakennetaan syyllisen - joka on aina mies - selvittämisen ympärille. Kuka mies on ja miksi hän uhkailee naista?

Birgitalla on usein mielenkiintoisia ideoita ja hänen on hyvin onnistunut sijoittaa rikokset islantilaiseen ympäristöön. Hänen loppuratkaisunsa ovat yllättäviä, vaikka sinänsä painopiste kirjoissa on pelolla, joka sävyttää päähenkilöiden elämää. Birgitan kirjat ovat suosittua luettavaa, niitä on esimerkiksi vaikea saada lainaksi kirjastoista. Tarinoiden taso vaihtelee, jotkut ovat hyviä, kun taas toiset vähän huolimattomammin tehtyjä. Hänen kirjojen lukemista ei ole pidetty mitenkään 'fiininä', mikä sinänsä ei ole uutta, kun puhutaan rikostarinoista. Rikostarinoita alettiin tosissaan kirjoittaa vuosisadan loppupuolella ja dekkariyhdistys, jonka jäsen Birgitasta tuli, perustettiin 1999. Onkin mielenkiintoista, että vasta sitten häntä ruvettiin kutsumaan jännityskirjailijaksi ja hänen kirjojaan arvostamaan. Siihen saakka oli arvosteluissa kerrottu vain jotakin kirjojen juonesta ja muutamalla sanalla mainittu viihdekirjallisuudesta.

III
Rikostarinoiden kirjoittaminen käynnistyy toden teolla 1997-

Kun vuonna 1996 kirjoitin lyhyen selostuksen islantilaisista rikostarinoista aiemmin mainittua Ranskassa vietettyä pohjoismaista viikkoa varten, päätin yhteenvetoni sanoilla: "rikosromaanien ystävät odottavat edelleen Islannissa kirjailijoita ja tarinoita, jotka mullistaisivat maassamme tämän kirjallisuuden lajin."

Niin siinä sitten kävikin, että jo seuraavana vuonna odotus palkittiin. Siitä alkaen Islannissa on sitten ilmestynyt säännöllisesti hyviä rikosromaaneja.

Uudet kirjailijat astuvat esiin

Vuonna 1997 ilmestyi kolme rikostarinaa ja esiin astui kaksi uutta kirjailijaa. Seuraavana vuonna islantilaisia rikostarinoita julkaistiin jo kuusi. Sen jälkeen niitä onkin julkaistu tasaisesti kolme tai neljä vuodessa. Birgitan lisäksi dekkarimarkkinoilla on neljä muuta näkyvästi esillä olevaa kirjailijaa. Huomionarvioista on, että kaikki nämä viisi kirjoittavat hyvin erityyppisiä tarinoita. Kirjailijat ovat Birgitan lisäksi Arnaldur Indriðason, Stella Blómkvist, Árni Þórarinsson ja Viktor Arnar Ingólfsson.

Poliisitarinat - Arnaldur Indriðason

Uusista kirjailijoista Arnaldur (s. 1960-) on herättänyt eniten huomiota. Hän on tammikuuhun 2002 mennessä kirjoittanut viisi kirjaa, toisin sanoen kirjan vuodessa vuodesta 1997 alkaen. Niistä neljä on poliisitarinoita ja yksi trilleri. Kaksi hänen viimeisintä teostaan Mýrin (2000) ja Grafarþögn (2001) ovat olleet erityisen suosittuja ja olivat molemmat ilmestymisvuonnaan kymmenen eniten myydyn kirjan joukossa. Arnaldurin kirja Mýrin (~Räme) voitti Skandinaviska Kriminalsällskapetin vuoden 2001 parhaan dekkarin palkinnon Lasiavaimen. Mýrin ilmestyi suomeksi keväällä 2003 nimellä Räme (Blue Moon -kirjat oy.).

Arnaldur palkittiin toisen kerran Lasiavaimella heti seuraavana vuonna teoksella

Elokuvantekijät ovat olleet kiinnostuneita Arnaldurin tarinoista ja näyttää siltä, että kaksi niistä kuvataan lähivuosina. Arnaldur on lehtimies ja on lisäksi kirjoittanut paljon elokuvista.

Arnaldurin kirjoista neljä on poliisitarinoita. Tarinoissa esiintyvän poliisiparin taustoja syvennetään kirja kirjalta. Kyse on vanhemmasta poliisimiehestä, Erlenduristä, jonka työkalut ovat kokemus ja intuitio, ja nuoremmasta miehestä nimeltä Sigurður Ólista, joka mieluummin turvautuu nykytekniikkaan. Kirjoissa on vähitellen tullut yhä enemmän esille myös nuori naispoliisi, Elínborg. Näiden poliisien yksityiselämien tapahtumat vaikuttavat juonien kulkuun. Esimerkiksi Erlendur on eronnut ja hänen kaksi lastaan ovat vaikeuksissa alkoholin ja huumeiden kanssa. Varsinkin huumeisiin pahasti sotkeutuneen tyttären osuus on kirjoissa kasvanut. Kahdessa ensimmäisessä poliisikirjassaan Arnaldur hakee vielä tyyliään ja kerrontatekniikkaa. Sen sijaan kahdessa viimeisimmässä kirjassaan hänellä on jo hyvä kokonaisote. Mýrin on hänen suosituin kirjansa ja epäilemättä yksi Islannin parhaista rikostarinoista.

Arnaldurilla on taito luoda jännitystä teoksiinsa heti kirjan alusta alkaen. Lisäksi hän kykenee vakuuttamaan islantilaiset lukijat siitä, että tarinat todella olisivat voineet tapahtua Islannissa. Ruumiita löytyy mitä kummallisimmista paikoista. Syy murhiin on usein löydettävissä islantilaisesta nykytodellisuudesta, mutta useimmilla on jokin yhteys menneisyyden tapahtumiin. Voi myös sanoa, että Arnaldurin onnistuu hyödyntää pieniin ympyröihin tottuneiden islantilaisten pelkoja ja epäluuloisuutta: kahdessa hänen romaaneistaan kerrotaan islantilaisista huipputekniikkaan erikoistuneista suuryrityksistä, joissa kaikki ei ole niin kuin olla pitäisi. Näille yrityksille löytyy oikeat vastineet Islannissa.

Arnaldurin ensimmäisessä kirjassa, vuonna 1997 ilmestyneessä Synir duftsins -kirjassa (~Huumelapset), lääketeollisuuden yritys on laittomasti kloonannut ihmisiä ja seuraukset ovat järkyttäviä. Tarinaan juoneen on kehitelty mukaan myös terveyskampanja, jossa 1950-luvulla lapsille jaettiin kouluissa kalamaksaöljykapseita. Käykin ilmi, että yhden valitun luokan kapseleihin oli sekoitettu myös ylimääräisiä aineita. Luokan kaikki pojat kokevat kovan kohtalon, moni heistä päätyy itsemurhaan.

Vuonna 2000 ilmestyneessä kirjassa Mýrin (~Räme) murhan ratkaisua etsitään menneisyydestä nykytiedettä hyödyntäen. Eräs tiedemies saa selville sairastavansa perinnöllistä sairautta. Työssään yrityksessä, jossa rakennetaan islantilaisten perimätiedot kattavaa tietopankkia, hänelle selviää, ettei hänen isänsä olekaan hänen oikea isänsä. Mies ottaa ohjakset omiin käsiinsä. Tässä kohden on hyvä mainita, että islantilaisia on oikeasti viime aikoina paljon puhuttanut uusi suuryritys, joka on saanut valtiolta luvan tutkia tiettyjen sairauksien syitä ja esiintymisiä eri suvuissa keräämällä kansalaisten perimätietoja tietopankkiinsa. Yrityksen tarkoituksena on keksiä tauteja aiheuttavat tekijät geeneistä ja kehitellä uudentyyppisiä lääkkeitä. Toimilupaa varten Islannissa piti laatia keskitettyä terveystietokantaa koskeva laki.

Arnaldurin vuonna 1998 ilmestynyt toinen kirja, Dauðarósir (~Kuoleman ruusut) kertoo nuoresta tytöstä, jonka ruumis löytyy Islannin kansallissankarin, Jón Sigurðssonin, haudalta. Aluksi vaikuttaa pitkään siltä, että murha liittyy jollakin symbolisella tavalla tähän kansallissankariin. Myöhemmin käy kuitenkin ilmi, että paikanvalinta oli sattuma, ja murha onkin kytköksissä nuorten huumemaailmaan. Syyllisiksi epäillään eräitä kovan luokan liikemiehiä. He osoittautuvat kuitenkin syyttömiksi, vaikka kylläkin ovat osallisina huumeiden myynnissä ja muissa rikoksissa. Tässä tarinassa tulee mukaan väestön muuttoliikkeiden vaikutus. Kaikki haluavat muuttaa Reykjavikin alueelle ja maaseutukylissä vallitsee toivottomuus uusien kalastussäännösten johdosta.

Uusimmassa vuonna 2001 ilmestyneessä kirjassa Grafarþögn (~Haudanhiljaisuus) Reykjavikin uusimmalla lähiöalueella sijaitsevan talon perustuksista löytyy lasten syntymäpäiväjuhlien yhteydessä vanha ruumis. Kirjan nimi on moniselityksinen, yleensähän hautaan päädytään kuolleena, mutta tarinassa myös elävänä, ja lähiönkin nimi on Grafarholt (~Hautakumpu). Syy rikokseen löytyy menneisyyden perhetragediasta.

Vuonna 1999 Arnaldur piti tauon poliisitarinoissa ja kirjoitti jännitystarinan Napóleonsskjöl (~Napoleonin asiakirjat). Arnaldur itse kutsuu kirjaa kansainväliseksi trilleriksi. Kirjan tapahtumat alkavat vuonna 1945, kun saksalainen lentokone putoaa Vatnajökull-jäätikölle. Koneessa oli tärkeitä asiapapereita. Kun kone runsaan viidenkymmenen vuoden jälkeen nousee esille jäätiköstä, siinä olevien papereiden ja niihin sisältyvien salaisuuksien metsästäjiä on useita. Arnaldur onnistuu epätavallisen hyvin tekemään Islannista kansainvälisen vakoilutoiminnan näyttämön ja saamaan mukaan historiallisia faktoja. Amerikkalaiset astronautithan harjoittelivat aikoinaan Islannissa ennen ensimmäistä kuuhun tehtyä lentoa, sillä Islannin karua luontoa pidettiin ihanteellisena paikkana kuukävelyharjoitteluun. Astronauttien joukossa oli mm. Neil Armstrong. Romaanissa sen sijaan esimerkiksi nuo kuukävelyharjoitukset ovatkin vain amerikkalaisten tekosyy, jonka varjolla he yrittävät päästä etsimään kadonnutta konetta ja sen sisältämiä tietoja. Lukijat ovat ottaneet Arnaldurin kirjat vastaan innostuneesti. Myyntiluvut kertovat, että hänen kaksi viimeisintä kirjaa ovat olleet kymmenen eniten myyden kirjan joukossa vuosina 2000 ja 2001.

Vauhtinainen - Stella Blómkvist

Vuonna 1997 julkaisi ensimmäisen rikostarinansa myös Stella Blómkvist. Kirjan nimi oli Morðið í stjórnarráðinu (~Murha valtiopäivätalossa). Stella on kirjoittanut kaikkiaan kolme kirjaa: vuonna 2000 ilmestyi Morðið í sjónvarpinu (~Murha suorassa lähetyksessä) ja vuonna 2001 Morðið í hæstarétti (~Murha Korkeimmassa oikeudessa). Stella Blómkvist on peitenimi eikä nimen taakse kätkeytyvän kirjailijan oikeaa henkilöllisyyttä tunneta. Salaperäisyys on ollut hyvää mainosta Stellan kirjoille ja ylipäänsä rikostarinoille. Kirjailijan henkilöllisyydestä on esitetty monia arvailuita, mutta salaisuus on säilynyt. Nimi Blómkvist viittaa Astrid Lindgrenin Mestari etsivä Kalle Blomkvistiin.

Stella on myös kirjojen päähenkilön nimi. Hän on nuori asianajaja, joka ostaa velkoja ja perii niitä. Hän on kylmäverinen ja itsenäinen, eikä jää turhaan hautomaan tapahtuneita. Hän juo mielellään Jack Danielsia ja lähtee usein huvittelemaan ja etsimään sopivaa sänkyseuraa. Stella on yhtä lailla kiinnostunut myös naisista. Kirjat ovat jossain määrin kirjoitettu amerikkalaisista naispoliiseista kertovien kirjojen tyyliin (Sue Crafton, Sara Paretsky), paitsi että Stella menee kaikessa pitemmälle, mikä tuo kirjoihin mukaan tiettyä parodiaa.

Stellan kirjojen rikokset liittyvät hallitusvallan ylimpiin edustajiin. Naissankari joutuu mukaan erilaisiin tapahtumiin, koska hän saa tehtäväkseen toimia syyllisiksi epäiltyjen asianajajana. Ensimmäisessä kirjassa, Morðið í stjórnarráðinu (1997), pääministerin pöydältä löytyy nuoren tytön ruumis. Murha näyttää aluksi liittyvän suurimman hallituspuolueen sisäisiin valtataisteluihin. Näin ei kuitenkaan ole, vaan syyt murhaan ovat henkilökohtaiset. Uusimmassa kirjassa Morðið í hæstarétti on pääepäiltynä Korkeimman oikeuden tuomari.

Viinaan menevä lehtimies - Árni Þórarinsson

Árni Þórarinssonilta (1950-) ilmestyi ensimmäinen kirja vuonna 1998 nimellä Nóttin hefur þúsund augun (~Yön tuhat silmää). Sen jälkeen hän on kirjoittanut kaksi muutakin rikosromaania: vuonna 2000 ilmestyi Hvíta kanínan (~Valkoinen kaniini) ja vuonna 2001 Blátt tungl (~Sininen kuu). Kirjojen nimet on lainattu suosittujen iskelmien nimistä. Árnin ensimmäinen kirja on käännetty tanskaksi ja saksaksi.

Árni on lehtimies ja hyvin tunnettu islantilaisissa kulttuuriympyröissä varsinkin elokuva-arvostelijana, mutta myös radion puheohjelmista ja haastatteluartikkeleista. Hänen ryhtymisensä myös kirjailijaksi herätti paljon huomiota. Kirjojen päähenkilö on viinaan menevä lehtimies Einar, joka kirjoittaa iltapäivälehteen poliisiasioista. Hänellä on napit vastakkain lehden uutispäällikön ja poliittisen päällikön kanssa, mutta päätoimittaja tukee häntä. Einar on eronnut, hänellä on yksi tytär, joka on mukana kirjojen kertomuksissa, toisessa niistä jopa rikoksen kohteena. Tytär on vasta teini-ikäinen ja monet vaarat vaanivat häntä. Einar yrittää kirjoissa vähentää juomistaan voidakseen paremmin pitää huolta tyttärestään ja tukea häntä.

Árnin kolme kirjaa ovat itsenäisiä teoksia, vaikka niissä esiintyykin samoja henkilöitä: Einarin työtovereita, liike-elämän ja politiikan valtaapitäviä sekä Reykjavikin alamaailman kuuluisuuksia. Voi ehkä sanoa, että Árni yrittää Einar-hahmonsa kautta ravistella Islannin valtakuvioita ja on nopeasti paikalla siellä, missä rikollista toimintaa esiintyy. Vaikka kirjojen yksittäiset rikokset ratkeavatkin, pahuus ei maailmasta kuitenkaan katoa. Niinpä Einar tietää joutuvansa vielä tekemisiin samojen vallanhimoisten klikkien kanssa yrittäessään ratkaista uusia rikoksia. Árni kirjoittaa Chandler-tyyliin ja on itse sanonut, että Ross McDonaldilla on ollut häneen syvä vaikutus.

Jälkiä jättämättä - Viktor Arnar Ingólfsson

Päätän mielelläni tämän katsaukseni Viktor Arnar Ingólfssoniin (1955-), joka on kirjoittanut kolme rikostarinaa ja työstää parhaillaan neljättä. Viktor Arnarin ensimmäinen kirja ilmestyi vuonna 1978, sattumalta samana vuonna, jolloin Islannissa alkoi uudelleen ilmestyä rikosromaaneja.

Viktor Arnar on insinööri ja työskentelee tielaitoksella.

Ensimmäistä kirjaa Dauðasök (~ Kuolinsyy) vai ehkä kutsua tyypilliseksi aloittelijan intoiluksi. Siinä terroristit kaappaavat lentokoneen Reykjavikissa ja aikovat räjäyttää Saksan suurlähetystön. Tapahtumat eivät ehkä ole ihan uskottavia, mutta kirja on hauskaa luettavaa osana kirjailijan kehityskaarta. Seuraava vuonna 1982 ilmestynyt tarina Heitur snjór (~Kuuma lumi) on mielenkiintoisempi ja kertoo nuorten huumeiden käytöstä. Tarinan päähenkilöinä ovat poliisit ja vaarallisille poluille eksyneet nuoret. Huumemaailma on kova ja täynnä väkivaltaa. Joidenkin nuorten ja poliisimiesten väliltä löytyy myös perheyhteyksiä. Kirja herätti kyllä jonkin verran huomiota ilmestyessään, mutta todennäköisesti Viktor Arnar oli aikaansa edellä. Luulenpa, että jos hän olisi kirjoittanut kirjan kymmenen vuotta myöhemmin, se olisi saanut paljon enemmän huomiota osakseen jo senkin takia, että tilannekuvausta olisi pidetty uskottavampana. Vielä 1980-luvun alussa ei oikein uskottu, että huumemaailmassa vallitsisi niin kovat lait.

Viktor Arnarin paras rikostarina on kuitenkin vuonna 1998 ilmestynyt Engin spor (~Jälkiä jättämättä). Kirjailija julkaisi sen aluksi omakustanteisena, mutta seuraavana vuonna otti kustannusyhtiö Mál & Menning sen julkaistavakseen. Kun Islannin dekkariseura valitsi ensimmäistä kertaa ehdokastaan kilpailuun parhaasta pohjoismaisesta rikoskirjasta, sen päätyi valinnassaan juuri tähän Jälkiä jättämättä -kirjaan (kilpailun tulos julkaistiin Mariefredissä Ruotsissa toukokuussa 2001).

Jälkiä jättämättä -romaani on tyypiltään 'whodunnit'. Poliisi yrittää koko kertomuksen ajan ratkaista salaperäistä murha-arvoitusta. Lukija saa tietää totuuden vasta viimeisillä sivuilla, ja se tulee täytenä yllätyksenä. Itse asiassa lukija luulee jo saaneensa syyllisen selville, kun muutama sivua myöhemmin tapahtumiin tuodaan aivan uutta tietoa, joka mullistaa koko kertomuksen. Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1973, jolloin arvostetun suvun jälkeläinen löydetään kotoaan rintaan ammuttuna. Käy ilmi, että hänen isänsäkin on kuollut samalla tavalla ja samassa paikassa vuonna 1945. Juoni lähtee etenemään kahtena rinnakkaisena tarinana. Poliisiryhmä tutkii tuoretta murhaa, mutta lukee samalla isän päiväkirjoja yrittäessään löytää sieltä selitystä murhalle. Osoittautuu, että poika on ollut huolissaan isänsä muiston vaalimisesta. Hänen omasta taloudellisesta tilastaan ilmenee yllättäviä tietoja. Insinööri-isä oli ollut todella kiinnostunut rautateistä ja uhrannut kaiken aikansa saadakseen päättäjät aloittamaan rautatieverkoston rakentamisen Islantiin. Unelma ei toteutunut ja se päätyy hänen kohtalokseen. Monet sukulaisista ovat jollakin tavalla kytköksissä asiaan.

Islannissa ei muuten koskaan ole ollut rautatietä lukuunottamatta lyhyttä pätkää, joka rakennettiin Reykjavikin sataman rakennustöitä varten. Kirjan otsikko on kaksiselitteinen: Engin spor voi tarkoittaa sitä, ettei murhaan liittyvä jälkiä löydy tai sitten sillä voidaan tarkoittaa sitä, ettei junaratoja rakennettu (Islantiin). Päiväkirjaosuuksissa annetaan paljon tietoa rautateiden historiasta, kirjailija on tehnyt tunnollista työtä lähdemateriaalin kanssa. Tässä yhteydessä voi mielenkiintoisena sivuseikkana mainita, että radion uutistoimisto käytti Viktor Arnaria asiantuntijanaan, kun hiljattain pohdittiin rautatien rakentamista välille Reykjavík - Keflavik (jossa sijaitsee Islannin kansainvälinen lentokenttä).

Yhteenveto

Rikosromaanien lukijoiden ei enää tarvitse odotella kunnollisia islantilaisia kirjailijoita. Nyt on olemassa joukko kirjailijoita, jotka määrittelevät itsensä ennen kaikkea dekkarikirjailijoiksi. He ovat kirjailijoina erityyppisiä, joten monipuolisuus kukoistaa. Lukijat odottavatkin nyt, että islantilaisia rikostarinoita ilmestyy säännöllisesti.

*******

(Käännös Seija Holopainen)

Islannin dekkariyhdistyksen (Hið íslenska glæpafélag)
 (toistaiseksi vain islanniksi)